Kuukausi sitten mulle tapahtui jotain ensimmäistä kertaa. Heräsin krapulassa ilman morkkista.Onnellisena. Olin kerrankin onnistunut juomaan kohtuudella. En ollut tanssinut juopuneesti, en iskenyt miehiä, enkä feidannut parasta ystävääni Jeeliaa.

Tänäänkin heräsin krapulaan erittäin onnellisena. Onnellisena, vaikka harvinaisesti mies baarissa torjui mut. Vaikka en muistanut kotimatkaa. Pomppasin sängystä hymy korvissa, laitoin radion päälle ja lauloin  tanssien koko aamun. En lenkkeile, mutta onnellinen räjähdysaltis energia vaati pinkomaan ympäri kaupunkia, hymyillen kuin pedofiili puuhamaassa.

Olen sairastanut kausittaista, vakavaa masennusta 6 vuotta. Nyt olen selviytynyt miltei kaksi vuotta ilman sitä helvettiä. Mutta masennus on minulle tuttu, turvallinen olotila. Se on kuin väkivaltainen, kusipää perheenjäsen. Sitä silti jotenkin rakastaa, vaikka se laittaa sut toivomaan kuolemaa. Onnellisuutta on vaikeampi kestää. Masennusta voi upottaa alkoholiin, masokismiin, itsemurhaan. Jos on on vaan tajuttoman onnellinen, että meinaa tukehtua, voi tehdä mitä? Hymyillä. Etenkin, kun mun onnelisuudella tai onnettomuudella ei yleensä ole mitään tekemistä tosielämän kanssa. Nytkin olen työtön, köyhä, elämä on liian hiljaista. Silti olen niin onnellinen, että vain kiljun ja pakahdun. Sen haluaisi jakaa jollekin, mutta seurassa en pysty yleensä olemaan onnellinen, rakastan eniten omaa seuraani. Olen luonteeltani erakko. Eniten elämässä rakastan öitä, jolloin otan jotain empatogeenistä tai psykedeelistä huumetta, makaan matolla venytellen ja kuunnellen Pink Floydia. Onnellisuus on tajunnanräjäyttävää, mutten tunne ihmistä joka tällaisen ymmärtäisi, puhumattakaan että samaa voisi tehdä jonkun kanssa. Nyt aion selvittää, voiko onnellisuudesta kuolla, tai seota: maksimoin sen päihteillä...