En tee paljoakaan asioita, joista en pidä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että eläisin yhteiskunnan loisena, valitaen, ettei valtio kustanna luksuselämää.

Rakastan työtäni. Restauroin taloja.

Enemmän ruokaa. Pari tuhatta euroa kuussa ruokaan. Joskus pari kymppiä. Ruoan pitää olla syömisen arvoista.

Rakastan vielä enemmän löisiä juoksulenkkejä autiolla valtatiellä. Äkkilähtöjä silloin kun alkaa ketuttaa. Kuunnella Pink Floydia ja maalata seiniä.

Kauhun ja kaaoksen tasapaino on pitänyt tähän asti. Rahan tarpeeseen hetki töitä, sitten ihanaa hiljaiseloa hetki jos toinenkin, kaikkea kivaa.

Yksi suurimmista päivittäisistä ongelmistani on onnellisuus.

Aamuni alkoi kamalalla järkytyksellä. Vapauteni oli vaarassa. Elämäni isoimman aallonpohjan häämöttäessä, raavin hilut kasaan ja menin avautumaan Jeelialle. Matkan varrella suuhuni kuitenkin sattui LSD:tä. Toinen  aallonpohja, Jeelia ei suostunut jatkamaan juomista keskustassa. Mieskin teki oharit.

Kotimatkalla puiston halki alkoikin jo happo vaikuttaa. Hymy nousi kasvoille, ja oli pakko juosta kotiin ja hakea koira  Tuplasin hyvän olon, ja otin lisäksi LSA:ta. Oli pakko päästä metsään, ympäristöön missä on kotoisa olo. Jo aiemmin päivällä olin onnellinen saatuani koirani takaisin, lainasin sitä isälleni :D Ei ole mitään mahtavampaa kuin juosta autioutuneessa kaupungissa yksin. Leikin koiran kanssa metsässä pitkään. Nyt haluan vain maata lattialla, kuunnella Pink Floydia, syödä ja venytellä. Koti-ikävä, haluaisin ulos! Mutta, joka puolella kerrostaloja. Voisinko kadota yhteiskunnasta muutamaksi kuukaudeksi (vuodeksi?), mennä landelle?

 Eikä muuten enää vituta!

Mun isoveli on aina ollut perheen kultapoika, älykkö, odotusten kohde. Itse olen ollut se ongelmatapaus.Murrosiän ja ekat kännit mun veli Samuel koki parikymppisenä. Se on viimesimpiä ihmisiä. jonka olettaisin masentuvan tai alkoholisoituvan. Nyt se kuitenkin on jättänyt yliopiston kesken  masennuksen (ja alkoholin) vuoksi. Tää on jännä, kun olen itsekin aina luullut veljeni olevan minua paaljon fiksumpi, mutta: Samuel ei omaakaan omaa ajattelukykyä lainkaan, ja imee kaikki vaikutteet ja indentiteetin osat suoraan ympäristöstä, niitä lainkaan soveltamatta. ÄO tosi iso, matemaattisesti tosi lahjakas, mutta tunneälykkyys nolla. Uusavuton, kysyy millä numerolla liettä pitää pitää vettä keittäessä. Ei voi mennä junaan. ennen kuin on netistä lukenut, miten, missä ja miten liput hankitaan, miten ovet avataan jne. Kysyin lähiaikoina Samuelilta mielipidettä nykyiseen yhteiskuntarakenteeseen ja rahan valtaan, ei tullut vastausta. Vastaus olisi tullut, jos sen joku idoli olisi asiasta esittänyt mielipiteen, tai koulussa olisi opetettu. Mutta yhdessä asiassa me erakot ollaan yhtä mieltä.

Ei me selvin päin kestetä itseämme tyhmempiä ihmisiä. EI siis sosiaalisuutta ilman päihteitä!

Kuukausi sitten mulle tapahtui jotain ensimmäistä kertaa. Heräsin krapulassa ilman morkkista.Onnellisena. Olin kerrankin onnistunut juomaan kohtuudella. En ollut tanssinut juopuneesti, en iskenyt miehiä, enkä feidannut parasta ystävääni Jeeliaa.

Tänäänkin heräsin krapulaan erittäin onnellisena. Onnellisena, vaikka harvinaisesti mies baarissa torjui mut. Vaikka en muistanut kotimatkaa. Pomppasin sängystä hymy korvissa, laitoin radion päälle ja lauloin  tanssien koko aamun. En lenkkeile, mutta onnellinen räjähdysaltis energia vaati pinkomaan ympäri kaupunkia, hymyillen kuin pedofiili puuhamaassa.

Olen sairastanut kausittaista, vakavaa masennusta 6 vuotta. Nyt olen selviytynyt miltei kaksi vuotta ilman sitä helvettiä. Mutta masennus on minulle tuttu, turvallinen olotila. Se on kuin väkivaltainen, kusipää perheenjäsen. Sitä silti jotenkin rakastaa, vaikka se laittaa sut toivomaan kuolemaa. Onnellisuutta on vaikeampi kestää. Masennusta voi upottaa alkoholiin, masokismiin, itsemurhaan. Jos on on vaan tajuttoman onnellinen, että meinaa tukehtua, voi tehdä mitä? Hymyillä. Etenkin, kun mun onnelisuudella tai onnettomuudella ei yleensä ole mitään tekemistä tosielämän kanssa. Nytkin olen työtön, köyhä, elämä on liian hiljaista. Silti olen niin onnellinen, että vain kiljun ja pakahdun. Sen haluaisi jakaa jollekin, mutta seurassa en pysty yleensä olemaan onnellinen, rakastan eniten omaa seuraani. Olen luonteeltani erakko. Eniten elämässä rakastan öitä, jolloin otan jotain empatogeenistä tai psykedeelistä huumetta, makaan matolla venytellen ja kuunnellen Pink Floydia. Onnellisuus on tajunnanräjäyttävää, mutten tunne ihmistä joka tällaisen ymmärtäisi, puhumattakaan että samaa voisi tehdä jonkun kanssa. Nyt aion selvittää, voiko onnellisuudesta kuolla, tai seota: maksimoin sen päihteillä...

En harrasta pillereiden käyttöä kuin lääkinnälliseen tarkoitukseen. Eilen kuitenkin menin yhden mieskandidaatin luo, joka ei ollutkaan yksin (fuck!). Ne nokitti jotain unilääkettä, nauroin paskasesti niiden touhulle. Mun mieskandidaatti on kavereiden kanssa kauhee sovinisti, mannemaisesti käyttäytyvä urpo. Mut yksin kiva. Nyt en jaksanu sitä, joten nokitin unilääkkeet ja menin nukkumaan.

Aamu alkoi ihanasti, menin himaan, shoppailin tryffelipastan ainekset. Ja koska mun paras kaveri on tulossa tänään, skumppaa! Join kyllä skumpan pastaa syödessä ja leffaa katsoessa. Järjestelin kämppää uuteen uskoon. Mun kämpässä on niin ankeen pienet ikkunat, että täällä on aina pimeetä. Joten revin verhot alas ja korvasin ne hienoilla ledivaloilla. Nyt on kotoisa olo! Nyt punkkua ja skumppaa, illalla bailaa!

PS. En ole edelleenkään saanu kunnon seksiä! Keskiviikkona napattu jätkä oli kiva, ja haluais jatkaa panosuhdetta, mut mitä tehdä, kun jätkä ei tiedä, mikä tarkottaa kovempaa! Eilen myös mieskandidaatin kanssa jäi panematta, kun makkarissa ei ollut ovea ja viereisessä huoneessa nukkui kaveri. Ei hirveesti kiinnosta muiden kuullen..